Satavuotias Suomi ansaitsee juhlansa. Olemme monella mittarilla mitattuna yksi maailman parhaista maita asua ja elää. Päätinkin, että meillä keskitytään tästä eteenpäin itsenäisyyspäivänä juhlimaan suomalaisuutta ilon ja kiitollisuuden kautta. Ei harrasta tunnelmaa, ei talvisotaa eikä sotaveteraanien muistelemista, vaan iloista karnevaalitunnelmaa, hyvää ruokaa ja kuplajuomaa hyvässä seurassa. Kun meillä ei ole kiitospäivää, sopii kiitollisuutta ajatella erityisesti itsenäisyyspäivänä. Kiitollisuuden aiheet eivät Suomessa lopu kesken – edelleen on lottovoitto syntyä Suomeen.
Nyt kauhistunut lukija muistuttaa, että Suomi ei olisi itsenäinen ilman sotiemme veteraanien uhrauksia. Ei olisikaan – ja tätä ei saa koskaan unohtaa. Sota vaikutti meillä kahden sukupolven ajan. Sekä veteraanit itse, että usein myös heidän lapsensa maksoivat kovan hinnan: lähes joka perheessä oli joku kaatunut, vammautunut tai mieleltään murtunut. Talvisodan ihme on valtava ylpeyden aihe ja tärkeä osa kansallista identiteettiämme. Veteraanit, lotat ja Suomen asevoimat ansaitsevat kaiken sen kunnioituksen joka niille kuuluu. Mutta voisimmeko kenties juhlia sotaveteraaneja jonakin muuna niistä kolmesta virallisesta liputuspäivästä, joina siihen tarjoutuu erinomainen mahdollisuus? Eikö kolme juhlapäivää vuodessa riitä?
Aloitetaan vaikka siitä selkeimmästä, eli ehdottaisin veteraanien uhrauksia juhlittavaksi näyttävin paraatein, hartain kynttilöin ja isänmaallisin menoin 27.4. jolloin on kansallinen veteraanipäivä ja virallinen liputuspäivä. Niitä, jotka joutuivat uhraamaan henkensä itsenäisyyden eteen, muistettakoon arvokkaasti ja kiitollisuudella toisena virallisena liputuspäivänä eli kaatuneiden muistopäivänä toukokuun kolmantena sunnuntaina, jolloin osoitamme kunnioitusta ja kiitollisuutta lähes sadalletuhannelle sankarivainajalle. Ja mikä sopisikaan paremmin Tuntemattoman sotilaan ja sotaveteraanien päiväksi kuin 4.6., jolloin vietetään puolustusvoimain lippujuhlan päivää eli Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheimin syntymäpäivää – ja joka luonnollisesti myös on virallinen liputuspäivä. Myös epävirallisia liputuspäiviä, jolloin sotaveteraanien uhrauksia voi muistaa, on useita. Esimerkiksi talvisodan alkamisen (30.11.) ja päättymisen (13.3.) muistopäivät.
Päätin, että 6.12. saa olla meidän perheessä tästä eteenpäin sellainen päivä, jolloin ei puhuta sodasta. Veteraaneille kaikki kunnioitus, mutta vuodessa on runsaasti muita päiviä, jolloin voimme hiljentyä kunnioittamaan heidän työtään. Päätin, että meidän perheessä itsenäisyyspäivä olkoon sinivalkoinen ilon juhla keskellä kaamosta. Koristelemme kodin yhdessä lasten kanssa Suomen lipun värein. Ostamme kukkia, askartelemme viirejä, puhallamme sinisiä ja valkoisia ilmapalloja. Pukeudumme vähän juhlavammin ja syömme suomalaisia herkkuja kuten kalaa, poroa, marjoja ja sieniä. Koristelemme piparkakkuja Suomen lipulla. Ehkä laulamme yhdessä Maamme-laulun ja katsomme ensin ilotulituksen ja lopuksi Linnan juhlia. Veteraaneille sytytämme sentään kynttilät ikkunalle. Mutta yhtään versiota Tuntemattomasta sotilaasta, yhtään paraatia tai Porilaisten marssia ei kuulu meidän perheen itsenäisyyspäivään. Jätämme ne niihin muihin päiviin.
Jokainen saa toki päättää, miten itsenäisyyttä juhlii. Me päätimme nyt jättää sodan taakse. Suomen seuraavat sata vuotta olkoon sodista vapaat, sata rauhan vuotta – sitä varmasti toivoo jokainen suomalainen!
Suomi 100 – yhdessä ❤
kyyninen idealisti 