Mikä vasemmistoa vaivaa?

Suuresti kunnioittamani vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes lisää kunnioitustani entisestään. Hän on tänään ilmoittanut liittyvänsä ajatuspaja Liberan hallitukseen. Odotetusti päätös herätti monissa vasemmistopoliitikoissa närkästystä, ja suoranaista raivoa: klassisen liberalismin periaatteisiin nojaavaa poliittisesti sitoutumatonta ajatuspajaa pidettään monissa vasemmistopiireissä oikeistolaisuuden perikuvana, onhan siellä mm. Elina Lepomäki ja Björn Wahlroos. En nyt kuitenkaan tässä lähde ruotimaan aatehistoriaa ja oikeiston ja vasemmiston suhdetta liberalismiin, vaan lainaan Suvi-Anne Siimestä:

”Suosittelen lukemaan vasemmistoliiton puolueohjelman vuodelta 1998, jota olen ollut tekemässä. Siellä kolmannen vasemmiston arvoista yksi on vapaus. Vapaus kuuluu kaikille. Suosittelen vilpittömästi kaikille ihmisille eri tavalla ajattelevien ihmisiin tutustumista ja avoimen dialogin käymistä heidän kanssaan. Tämä on minun tapani sanoa ”ei kiitos” sille, että ihmisiä leimataan, leivotaan viholliskuvia ja ollaan aina samanmielisten joukossa.”

Kunpa meillä olisi enemmän hänenlaisiaan, viisaita ja avarakatseisia poliitikkoja. Mitä vasemistolle (ja vihreille) on tapahtunut? Pystyn nimeämään lukuisia vasemmistolaisia ja vihreitä poliitikkoja joita todella arvostan, mutta suurin osa heistä on jättänyt politiikan. Tällaisia hienoja poliitikkoja ovat Siimeksen lisäksi vasemmistoliiton Claes Andersson – sivistynyt ja älykäs mies, ja kiihkoton keskustelija. Demareista tulee mieleen edistyksellinen ja inspiroiva Mikael Jungner, vastuunkantaja Jutta Urpilainen, vaikeina aikoina johtajuutta osoittanut Paavo Lipponen, ja ennakkoluuloton keskustelunavaaja Lasse Lehtinen. Vihreistä kaipaan – kuten varmasti puoli Suomea – Osmo Soininvaaran terävää analyysiä. Juhana Vartiainen meillä onneksi edelleen on keskuudessamme, joskin uudella puoluekirjalla. Eikö demareissa ollut tilaa uusille ajatuksille?

Missä ovat nykypäivän vasemmistopoliitikot, jotka eivät ruoki vastakkainasettelua, jotka eivät nimitä nykyhallitusta ”SSS”-joukoiksi, jotka pyrkivät sivustahuutelun sijaan rakentavaan kritiikkiin ja hyvinvointivaltion pelastamiseen, jotka eivät keskity asenteelliseen solvaamiseen vaan ratkaisuihin? Onko Suomesta tulossa vastakkainasettelun ja poliittisen vastakkainasettelun suhteen kuin Amerikka?

 

Nyt on arvokeskustelun paikka. Ja ei – se ei ole arvokeskustelua, että onko ansiosidonnainen työttömyysturva jatkossa 500 vai 400 päivää. Tai että onko subjektiivinen päivähoito-oikeus kaikille. Nämä ovat lillukanvarsia verrattuna siihen keskusteluun, mitä meidän PITÄISI käydä, mutta emme käy. Syytän sekä hallitusta että oppositiota älyllisestä laiskuudesta tässä asiassa.

Pitäisi ottaa iso askel taaksepäin. Ei vuotta, ei viittä vuotta, vaan reilut parituhatta vuotta. Pitäisi kysyä niitä samoja suuria kysymyksiä, mitä jo antiikin Kreikan filosofit kysyivät. Mitä on hyvä elämä? Mitä on oikeudenmukaisuus? Millainen valtion tulisi olla? Mitkä ovat yhtäältä kansalaisten ja toisaalta valtion oikeudet, ja mitkä velvollisuudet?

Jos minä saisin päättää, jokaisen suomalaisen pitäisi opiskella koulussa filosofiaa jo yläasteella. Lisäksi edellyttäisin jokaiselta kansanedustajalta kahden kirjan lukemista: Michael J. Sandellin ”Justice: What’s the Right Thing to Do sekä Jonathan Haidtin ”The Righteous Mind: Why Good People Are Divided By Politics and Religion”. Oman argumentoinnin parantamiseen netistä löytyy vielä klassikko Kehnojen argumenttien kuvakirja