Veera-delfiini ja hukkunut Aylan-poika

Nyt itketään ja suututaan joukolla! Viime aikoina sosiaalinen ja media ja ilmeisesti oikeastaan koko suomalainen yhteiskunta on kuohunut yli äyräidensä neljän delfiinin kohtalosta. En kertaa tapahtumia, enkä käsittele niitä tässä sen enempää sen paremmin kriisiviestinnän kuin eläinten eettisen kohtelunkaan näkökulmasta. Todettakoon vain, että selvästikään viestintä ei mennyt ihan putkeen, ja selvästikään eettisesti täysin kestäviä vaihtoehtoja delfiinien kohtalolle ei (tässä vaiheessa) enää ollut.

Delfiinikohu herätti myös tyypillisen ”välittäisitte niistä vanhuksista” -argumentin, jota mm. Tuomas Enbuske käsitte ansiokkaasti kolumnissaan. ” Koko argumentti on tietysti naurettava, koska loogisesti se johtaisi siihen, ettei mistään epäkohdaksi kokemastaan saisi närkästyä, jos maailmassa on yksikin asia, joka on vielä huonommin – jossakin. Ei siis mennä siihen(kään) tässä enempää.

Vielä vastenmielisempää kuin epäloogiset argumentit, on tässä ja monessa muussa aikamme ilmiössä niiden sentimentaalisuus. Sentimentaalisuus on määritelmällisesti älyllistä laiskuutta. Se on myös epärehellisyyttä: aikaisemmin Emma-gaalassa turkistarhaajia puolustanut ja turkiksiin sonnustautunut Lauri Tähkä ja monet muut tonnikalaa ja lihaa syövät ihmiset ryntäsivät kyynelsilmin sosiaalisessa mediassa puolustamaan Veera-, Eevertti- ja mitä-ne-muut-nyt-olikaan -parkoja. ”Hei katsokaa – minä olen hyvän puolella pahaa vastaan ja näin helppoa se on – jaan vain tämän kuvan ja perun tämän keikan.” Lauri Tähkän, Erinin ja Happoradion päätökset peruuttaa esiintymisensä Särkänniemessä ”eettisiin syihin vedoten” ovatkin oppikirjaesimerkkejä sentimentaalisuuden härskistä hyödyntämisestä oman egon pönkittämisessä. Tieto Särkänniemen delfiinien siirtämisestä oli varmaa jo pitkään – vain ajankohta oli auki. Kuitenkin vasta nyt, kun siirto konkretisoitui, artistit heräsivät puolustamaan delfiiniystäviensä oikeuksia pahaa, voittoa tavoittelevaa Särkänniemeä vastaan. Naurattaisi, ellei suu tuntuisi niin siirappiselta.

Sentimentaalisuus on haluttomuutta ja usein myös kyvyttömyyttä lähestyä vaikeita asioita rationaalisesti, rauhallisesti ja rehellisesti. Se on lapsenomaista heittäytymistä tunnekuohuun, ja yksinkertaisten vastausten etsimistä vaikeisiin kysymyksiin. Pahimmillaan seuraukset voivat olla jopa vaarallisia. Mikäli esimerkiksi poliitikko tietoisesti heittäytyy tunteidensa vietäväksi ja sulkee silmänsä ja korvansa rationaaliselta analyysiltä, riski väärien päätösten tekemiseen moninkertaistuu. Pahimmassa tapauksessa nopealla, tunnekuohun vallassa tehdyllä päätöksellä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Helppoja vastauksia, tunnetta omasta paremmuudesta ja joukkoon kuulumisesta sekä suuria tunteita liitetään erityisesti niin sanottuun suvaitsevaistoon, joka esimerkiksi viime vuonna hashtagillä #suomisayswelcome ja #meilläonunelma halusi osoittaa, että kuuluu hyviksiin eikä pahiksiin. On kuitenkin muistettava, että samat attribuutit – helpot vastaukset, tunne omasta paremmuudesta ja porukkaan kuulumisen tarve liitetään myös vastapuoleen, eli esimerkiksi nationalismiin ja rasismiin. Mihin luulette Trumpin vetoavan – ihmisten tunteisiin vai rationaaliseen ajatteluun? Trumpin koko menestys perustuu sentimentaalisuuden voimaan. Yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, ja joukkoon kuulumisen tunnetta. Teoksessaan ”Kolmannen valtakunnan vieraana” Olavi Paavolainen kuvasi natsi-Saksaa ja sen suureellisia ja paatoksellisia rituaaleja suorastaan hurmoksellisiksi. Kuitenkin kysymme edelleen: miten on mahdollista, että ne kaikki menivät siihen mukaan? Miten on mahdollista, että Trumpilla on niin suuri kannatus? Populismi perustuu sentimentaalisuuteen – ja sitä peliä pelataan poliittisen kentän kaikilla laidoilla.

Delfiinikohu ei toki ole ainoa kuvaava esimerkki sentimentaalisuuden voimasta. Stalinia mukaellen: yksi hukkunut pakolaispoika on tragedia, mutta tuhat hukkunutta on tilasto. Timo Vihavainen analysoi Välimereen hukkuneen Aylan-pojan kohtalosta kehkeytynyttä Euroopan-laajuista kohua viisaasti mutta samalla armottomasti blogissaan. Empatia muuttui pian irvokkaaksi sosiaalipornoksi: kuvaa hukkuneesta Aylanista jaettiin sellaisenaan, ja siihen liitettiin kuvamanipulaation avulla milloin enkelinsiivet, milloin arkku tai pehmonalle. ”Katsokaa nyt, miten järkyttynyt minä äitinä/isänä/toimittajana ja HYVÄNÄ ihmisenä olen tämän lapsiparan (joka voisi olla MINUN lapseni) kohtalosta!” Itsekin jaoin, tosin pitkällä sepustuksella pakolaiskriisin monisyisyydestä höystettynä, mutta silti jälkeenpäin kadutti. Siihen on niin helppo mennä mukaan, totesin, ja annoin itselleni anteeksi.

Emmekö me sitten saisi liikuttua mistään? Pitääkö meidän muuttua tunteettomiksi? Tietenkään näin ei ole. Ilman empatiaa ei ole ihmisyyttä, ja olisi huolestuttavaa, jos kuva hukkuneesta lapsesta tai vangituista delfiineistä ei herättäisi meissä minkäänlaisia tunteita. Mutta ilman rationaalisuutta ja suhteellisuudentajua empatia muuttuu siirappiseksi, epärehelliseksi ulkokultaiseksi mössöksi. Tästä hyvä osoitus on se, että rumemmat (ts. vähemmän ihmislasta muistuttavat) eläimet eivät meissä samanlaisia tunteita herätä kuin delfiinit tai pandat, kuten Sanna Ukkola tänään kirjoitti.

”In deep sadness, there is no room for sentimentality.” – William S. Burroughs

Mikä vasemmistoa vaivaa?

Suuresti kunnioittamani vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes lisää kunnioitustani entisestään. Hän on tänään ilmoittanut liittyvänsä ajatuspaja Liberan hallitukseen. Odotetusti päätös herätti monissa vasemmistopoliitikoissa närkästystä, ja suoranaista raivoa: klassisen liberalismin periaatteisiin nojaavaa poliittisesti sitoutumatonta ajatuspajaa pidettään monissa vasemmistopiireissä oikeistolaisuuden perikuvana, onhan siellä mm. Elina Lepomäki ja Björn Wahlroos. En nyt kuitenkaan tässä lähde ruotimaan aatehistoriaa ja oikeiston ja vasemmiston suhdetta liberalismiin, vaan lainaan Suvi-Anne Siimestä:

”Suosittelen lukemaan vasemmistoliiton puolueohjelman vuodelta 1998, jota olen ollut tekemässä. Siellä kolmannen vasemmiston arvoista yksi on vapaus. Vapaus kuuluu kaikille. Suosittelen vilpittömästi kaikille ihmisille eri tavalla ajattelevien ihmisiin tutustumista ja avoimen dialogin käymistä heidän kanssaan. Tämä on minun tapani sanoa ”ei kiitos” sille, että ihmisiä leimataan, leivotaan viholliskuvia ja ollaan aina samanmielisten joukossa.”

Kunpa meillä olisi enemmän hänenlaisiaan, viisaita ja avarakatseisia poliitikkoja. Mitä vasemistolle (ja vihreille) on tapahtunut? Pystyn nimeämään lukuisia vasemmistolaisia ja vihreitä poliitikkoja joita todella arvostan, mutta suurin osa heistä on jättänyt politiikan. Tällaisia hienoja poliitikkoja ovat Siimeksen lisäksi vasemmistoliiton Claes Andersson – sivistynyt ja älykäs mies, ja kiihkoton keskustelija. Demareista tulee mieleen edistyksellinen ja inspiroiva Mikael Jungner, vastuunkantaja Jutta Urpilainen, vaikeina aikoina johtajuutta osoittanut Paavo Lipponen, ja ennakkoluuloton keskustelunavaaja Lasse Lehtinen. Vihreistä kaipaan – kuten varmasti puoli Suomea – Osmo Soininvaaran terävää analyysiä. Juhana Vartiainen meillä onneksi edelleen on keskuudessamme, joskin uudella puoluekirjalla. Eikö demareissa ollut tilaa uusille ajatuksille?

Missä ovat nykypäivän vasemmistopoliitikot, jotka eivät ruoki vastakkainasettelua, jotka eivät nimitä nykyhallitusta ”SSS”-joukoiksi, jotka pyrkivät sivustahuutelun sijaan rakentavaan kritiikkiin ja hyvinvointivaltion pelastamiseen, jotka eivät keskity asenteelliseen solvaamiseen vaan ratkaisuihin? Onko Suomesta tulossa vastakkainasettelun ja poliittisen vastakkainasettelun suhteen kuin Amerikka?

 

Nyt on arvokeskustelun paikka. Ja ei – se ei ole arvokeskustelua, että onko ansiosidonnainen työttömyysturva jatkossa 500 vai 400 päivää. Tai että onko subjektiivinen päivähoito-oikeus kaikille. Nämä ovat lillukanvarsia verrattuna siihen keskusteluun, mitä meidän PITÄISI käydä, mutta emme käy. Syytän sekä hallitusta että oppositiota älyllisestä laiskuudesta tässä asiassa.

Pitäisi ottaa iso askel taaksepäin. Ei vuotta, ei viittä vuotta, vaan reilut parituhatta vuotta. Pitäisi kysyä niitä samoja suuria kysymyksiä, mitä jo antiikin Kreikan filosofit kysyivät. Mitä on hyvä elämä? Mitä on oikeudenmukaisuus? Millainen valtion tulisi olla? Mitkä ovat yhtäältä kansalaisten ja toisaalta valtion oikeudet, ja mitkä velvollisuudet?

Jos minä saisin päättää, jokaisen suomalaisen pitäisi opiskella koulussa filosofiaa jo yläasteella. Lisäksi edellyttäisin jokaiselta kansanedustajalta kahden kirjan lukemista: Michael J. Sandellin ”Justice: What’s the Right Thing to Do sekä Jonathan Haidtin ”The Righteous Mind: Why Good People Are Divided By Politics and Religion”. Oman argumentoinnin parantamiseen netistä löytyy vielä klassikko Kehnojen argumenttien kuvakirja